Olen retkeillyt koko ikäni. Joitakin vuosia sitten huomasin, että elämäni varrella olleet muut harrastukset olivat alkaneet jäädä pois. Kaikki intohimoni ja koko fokukseni keskittyi retkeilyyn. Tästä sisälläni olevasta palosta tietoiseksi tuleminen oli arvokasta, ja se rohkaisi minua suunnittelemaan tulevaisuuttani tätä intohimoa ruokkien.
Olin päälle kolmekymppinen, kun oivalsin, että kokeneemmilta retkeilijöiltä ja kursseilta opittu taito ehtisi hyödyttää minua loppuelämäni aikana sitä enemmän, mitä nopeammin saisin osaamista haltuuni. Olin liittynyt Suomen Survival-kiltaan jo lähes kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta taitoni olivat kehittyneet pääosin itsenäisesti, YouTube-tutoriaaleista ja kirjallisuudesta oppien. Päätin ryhtyä käymään niin paljon seikkailuaiheisia kursseja kuin mahdollista ja niin nopeasti kuin kykenisin.
Hain oppia muun muassa Ankarien avotuntureiden arktisen hiihtovaeltamisen johdatuskurssilta ja omaksuin arktisiin retkikuntiin kehitettyjä käytäntöjä ja työkaluja osaksi omaa talviretkeilyäni. Tämä onkin herättänyt seuraajissani joskus ihmetystä: onko tunneliteltta ja bensakeitin todella parhaita varusteita Helvetinjärven kansallispuistossa retkeillessä? Kävin myös lumimyrskykurssin, ja sen jälkeen suoritin Survival-killan ulkoilun talviturvallisuuskurssin, joka oli Lapin erämaassa viikon kestävä eloonjäämiskoulutus. Siellä pääsin kokeilemaan äärirajoja kovissa talviolosuhteissa ja syvensin selviytymistaitojani. Survival-killassa vaikuttaa ihmisiä, jotka ovat kiivenneet korkeimmille vuorille, hiihtäneet Etelänavalle ja Grönlannin halki sekä järjestävät työkseen retkikuntia Antarktikselle. En voi kieltää, kuinka suuri itsevarmuuden ja inspiraation lähde tämä verkosto on ollut minulle. Aloin myös suorittaa Erä- ja luonto-oppaan ensiapukurssia, joka on kotimainen uusi tulokas ja vaihtoehto ulkomaisille erämaaolosuhteisiin räätälöidyille laajoille ensiapukursseille.
Olin jo vuosia nostanut taitotasoani köysitekniikan osalta. Myös kiipeilyvarusteita oli alkanut kertyä, ja olin ilmoittautunut Vuoristoretkien nelipäiväiselle jäätikkökurssille, josta saisin syventävää osaamista jäätiköllä liikkumiseen.
Minua on aina motivoinut ajatus siitä, että osaaminen ja ymmärrys hankitaan, jotta sitä voidaan käyttää johonkin merkitykselliseen. Vaikka insinöörinä rakastan kiireettömiä ja teoreettisia keskusteluja esimerkiksi avaruudesta ja fysiikasta, ärsyynnyn joskus muistaessani, että olen opiskellut esimerkiksi Fourier-muunnoksia ja määritellyt matemaattisia neuroverkkoja, jotka mallintavat ihmisen aivoja laskennallisesta näkökulmasta, mutta työelämässäni korkeinta matematiikkaa edustavat prosenttilaskut. Mitä haaskausta. En halunnut saman tapahtuvan rakkaalle harrastukselleni retkeilylle – haluaisin myös päästä oikeasti käyttämään opittuja taitoja.
Pikkuhiljaa tieto siitä, mitä en tiennyt, alkoi karttumaan. Toki myös tietoa ja taitoa kertyi, mutta väistämättä tietämättömyys kasvoi sitä suuremmaksi, mitä enemmän otin asioista selvää. Tietääkseni sentään tunnistin tämän ja olin siitä tietoinen!
Huomasin haaveilevani suuremmasta seikkailusta. Halusin asettaa rohkean tavoitteen, jota kohti kulkea – päämäärän, joka antaisi tarkoituksen kaikelle harjoittelulle.
Hiihtovaelluksia kutsutaan joskus retkeilyn kuninkuusluokaksi, tämä tuntui sopivalta alulta. Halusin kuitenkin jotain enemmän, kuin vaelluksen talvisessa Käsivarren erämaassa. Budjettini tai aikani ei riittäisi Grönlannin halki hiihtämiseen, enkä ehkä edes nauttisi siitä – liian pitkä ja tasainen matka minulle. Islannin suuret jäätiköt kävivät mielessä, mutta lopulta katseeni kohdistui Huippuvuoriin.
Tiesin, että tahdoin kuvata seikkailusta laadukkaan elokuvan, joten Ankarien avotuntureiden kaupalliseen retkeen osallistuminen ei ollut vaihtoehto. Kysyin Jaakko Heikalta halukkuutta lähteä yksityiseksi oppaaksi retkikuntaan, johon minä järjestäisin jäsenet. Hanke pantiin vireille, mutta keskustelut silloisen hypoteettisen retkikunnan jäsenten kanssa eivät johtaneet sopivaan aikatauluun tai tarpeeksi yhtenäisiin intresseihin, joten palasin suunnittelun alkuun.
Ajatus retkikunnan johtamisesta itse tuntui aluksi vieraalta, mutta pohdittuani asiaa löysin itsevarmuuteni. Minullahan oli paljon toisen käden kokemusta johtamisesta – koko elämäni ajan olen toiminut toisten käskytettävänä ja muodostanut omat vahvat näkemykseni johtamisesta. Myös muutama aihetta käsittelevä kirja on tullut luettua. Aloin uskoa, että löytäisin oman tapani toimia johtajana.
Itsevarmuuteni kasvoi myös, kun tajusin, että tehokkaan verkostoitumisen ansiosta minulla oli kontakteja, joista voisin koota erinomaisen ryhmän. Jos saisin motivoitua oikeat henkilöt mukaan, voisin koota todellisen unelmajoukkueen. Vanhana koripallojoukkueen kapteenina sana joukkue, on minulle ainoa tapa käsitellä asiaa. Retkikunnassani ei tulisi olemaan kenellekään tilaa pönkittää itseään painamalla toisia alaspäin. Myöskään retkikunnan johtajana minun tehtäväni ei olisi osoittaa paremmuuttani toisia kohtaan, vaan kirkastaa yhteinen tavoitteemme koko ryhmän mieleen ja auttaa sen yksilöitä kukoistamaan omilla vahvuuksillaan vieden koko joukkuetta tuota tavoitetta kohti. Iskulauseemme voisi olla vaikka: ”Kaikki tai ei kukaan”.
Enää olisi yksi kysymys kysyttävänä. Mikä se tavoite oikein olisi? Huippuvuorten korkein huippu on nimetty jokaisen insinöörin tunteman fyysikko Isaac Newtonin mukaan. Jos kerran lähtisin Huippuvuorille, olisi kai samantekevää suunnata suoraan keskelle jääkarhujen vartioimaa saarta, nousta mannerjäätikölle vältellen ikuiseen kadotukseen johtavia railoja ja kiivetä Newtontoppenille 79:llä leveyspiirillä. Talvella.