Lunta oli paljon. Paljon enemmän kuin olin osannut kuvitella. Pohjois-Norjassa Storsteinsfjelletin jäätiköllä olevat railot sekä muliinit, eli jäätikkökaivot olivat nyt näkymättömissä. Heinäkuun helle oli jo pehmentänyt lumisiltoja niin paljon, etteivät ne todennäköisesti kantaisi kulkijaa, vaan vaeltaja putoaisi suoraan railoon. Tai no, juuri tämän takiahan olisimme köysistössä, jossa yhden tiputtua railoon toiset pysäyttäisivät liu’un heittäytymällä maihin ja iskemällä jäähakun lumeen. Tämän jälkeen alkaisi railopelastusoperaatio, joka oli tietysti ennalta harjoiteltu.
Itse asiassa koko reissun pääteema oli vaeltaa jäätikön halki ja samalla harjoitella ja kerrata aiemmin opiskeltuja taitoja. Samuli tietää paljon jääkarhuista, ja siksi hän on retkikuntamme jääkarhuvastaava. Jäätiköllä hän olisi nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa. Seurueemme kokeneimpana köysiteknikkona päätin, että olosuhteet jäätiköllä eivät nyt ole meille suotuisat. Ryhmän pieni koko ja kollektiivisesti ajateltuna ohut kokemuspohjamme olisivat laittaneet meidät tilanteeseen, jossa aloite pelastustekniikoiden harjoittelemiseen olisi tullut ympäristöltä itseltään eikä meidän omasta päätöksestämme. Päätimme nöyrtyä olosuhteiden edessä ja kehittää toisen reitin.
Ennalta katsotulle huipulle halusimme kuitenkin päästä. Jäätikön sijaan harjoittelimme reitin löytämistä vuoren rinteeltä. Varsinaiselle kiipeilylle ei juurikaan ollut tarvetta, mutta liikuimme alueella, jossa oli lumi- sekä kivivyöryuhka. Kivivyöryjä emme onneksi nähneet tapahtuneen, mutta laattalumivyöryistä sen sijaan oli jälkiä. Iso vyöry oli tapahtunut rinteellä, jonka yläreunaan oli talvella tuulen vaikutuksesta kerääntynyt suuri lumilippa. Oppikirjaesimerkki vaaran paikasta. Nyt aurinko oli ilmeisesti tehnyt lumesta raskaamman, ja lippa oli murtuessaan saanut kokonaisen lumilaatan liikkeelle. Olisi hirvittävä ajatus hautautua lumeen. Meillä ei ollut lumivyörypiippareita eikä edes lapioita, joten päätimme olla konservatiivisia reittivalinnoissamme. Jälkikäteen jäin kuitenkin miettimään, otimmeko asian suhteen liikaa riskejä.
Huipulle johti kapea harjanne, jonka kohdalla päätin, että muodostamme köysistön. Putoamisen riski oli pieni, mutta jääraudat jalassa paljaalla kivellä voi liukastua tai kompuroida. Köysi varmistaisi sen, ettei kukaan putoiaisi kuolemaansa, tai vaihtoehtoisesti putoaisimme kaikki yhdessä.
Pian tulimmekin jo alas päin, ja pääsin kylpemään ihanaan lumen ja jään reunustamaan smaragdinväriseen hiekkapohjaiseen lampeen. Upea kokemus uida avannon kaltaisessa olosuhteessa hellesäällä!
Storsteinsfjelletin alue olisi varmasti aivan upea kohde ihan tavallisellekin vaellukselle. Silloin vain kannattaa pysytellä poissa jäätiköltä, sekä lumi- ja kivivyöjen vaikutusalueilta. Meillä oli porukassa jäätikköosaamista sekä Finlav 1 Pro -tason lumivyöryosaamista, joiden turvin uskalsimme treenata tiettyjä asioita ymmärtäen riskit, joiden kanssa olimme tekemisissä.